keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Terra ingognitan rannalla

Hei taas

Päätin blogin pitämisen, kun elämä tuntui siltä ettei siinä tapahtunut mitään tämän blogin aihepiiriin liittyvää. Arki soljui tasaisesti ja kaikki oli jo sanottu. No nyt asioita on tapahtunut joten palaan sanojen ääreen ainakin hetkeksi. 

Jokin aika sitte katsoimme puolison kanssa brittiläistä dokumenttisarjaa transsukupuolisista. Ohjelmasta nyt saattoi olla montaa mieltä mutta ehkä sen ansioksi voi laskea että myös puolisot pääsivät ääneen. Olemme olleet pitkään yhdessä, joten olin jo pidempään tuntenut jonkin painavan puolisoni mieltä. Tässä tuntui olevan sopiva hetki tarjota hänelle tilaisuus sanoa mitä arvelin hänen sanovan: “Tuossa oli aika paljon puolisoiden näkökulmaa. Miltä se susta tuntui?” Ja sitten hän kertoi mitä ajattelin olevan tulossa. Tilanne oli surullinen mutta samalla nauroimme,  aika harva ihminen tulee kai kaapista niin että kertoo olevansa hetero?

Seurannut viikon suhde oli aikamoista käymistilassa. Tilanne oli selvä meille, rakastamme toisiamme ja pidämme arjestamme valtavasti mutta meillä on ongelma. Itkimme, puhuimme, halasimme ja puhuimme ja päivät kuluivat. Yksi pitkän yhteisen taipaleemme salaisuus on että me puhumme ja kuuntelemme toisiamme, niin nytkin. Ei hetkenkään riitaa, vain haikeutta ja pitkiä keskusteluja. 

Pysymme toistaiseksi yhdessä, kämppiksinä ja nautimme helposta arjesta. Olemme nyt avoimessa suhteessa mikä tuntuu kummastakin erikoiselta mutta haluamme yrittää jos se kuitenkin toimisi. Tilanne on myös uusi. Mistä tällainen yli nelikymppinen transtaustainen nainen voi löytää itselleen kumppanin. Jos taustani on tiedossa minut nähdään miesten puolelta vain erikoisuutena jota voi panna mutta jonka kanssa ei voi rakentaa ihmissuhdetta. Lesboille olen mies. Jos taustani ei ole tiedossa minusta kyllä kiinnostutaan mutta ennen kuin suhde voisi edetä haluan taustani kertoa ja silloin olen taas ongelmissa. 


Ensiviikolla minulla on treffit. Hän ei tiedä enkä aio kertoa. Toisia treffejä en ole ajatellut hänen kanssaan mutta menen maistelemaan tätä uutta tilannettani. Mietin teenkö väärin.

Kuva Elisa Riva, Pixabay

perjantai 23. marraskuuta 2018

Kiitti hei


Blogi on tehnyt hidasta kuolemaa viimeisen vuoden - kaksi. En enää ole keksinyt aiheita tai kokenut elämässä sellaista jonka jakamisessa blogin aiheen huomioiden olisi oikein mieltä. Huomaan etääntyneen transsukupuolisuuteen liittyvistä asioista oman elämän viedessä mukanaan. Transsukupuolisuus oli tosiaan vain vaihe mutta eri tavalla kuin tuolla sanalla yleensä tarkoitetaan. Siitä kai korjausprosessissa lopulta on kyse, dysforiasta parantumisesta ja matkasta omaan elämään, vaiheesta joka kestää aikansa ja jonka jälkeen on kotona omassa elämässä. Nyt on aika sanoa kiitti hei.

Jätän blogin paikalleen, jos siitä joku itselleen jotain lukemista vaikka löytäisi ja ehkä joskus vielä mieleen tulee jotakin tänne kirjoitettavaa. Haluan kiittää teitä lukijoitani (noin 1000 -1500 käyntiä sivuilla kuukaudessa) olemassa olostanne  ja ajatuksista joita olette herättäneet. Joiltakin olen saanut yksityistä sähköpostia, kiitoksia myös niistä. Kiitokset myös Keski-ikäiselle valkoiselle heteromiehelle, kirjoituksiasi on ollut vapauttavaa ja virkistävää lukea - joku muukin ajatteli asioista samansuuntaisesti. Samoin kiitokset muille blokkaajille joiden kanssa olen saanut olla tekemisissä, tiedätte keitä olette.

Loppuun sopii kai taaksepäin katsominen? Lähdin omalle matkalleni kohta kymmenkunta vuotta sitten. Tuolloin alkoi lopullinen esitetyn elämän hajoaminen. Mietin voinko ihan oikeasti olla transsukupuolinen (tiesin että olin mutta pelot yrittivät pitää kiinni menneestä). Voi kun olisi verikoe tai jokin testi jolla asian voisi varmistaa! Itsekkö tämä nyt pitää sitten tietää? Tiesinhän minä kun vain uskalsin kuunnella itseäni. Paras apu pohdiskeluun tuli eräältä transnaiselta. Hän kysyi minulta kumpana, miehenä vai naisena, haluan minut muistettavan sitten kun olen kuollut, kenen nimi lukee hautakivessä?

Matka omaan elämään on ollut tapahtumarikas ja mielenkiintoinen. Ennen kaikkea se on ollut henkistä kasvamista siksi naiseksi joka olen nyt ja kasvaminen nyt tekee välillä kipeätä. Kehon muutokset, vaikka koko prosessi tuntuu pyörivän niiden ympärillä, on lopulta ollut vain keino ja miljöö jossa kasvutarina on tapahtunut. Minä olen perillä, prosessin toisella puolen omassa elämässäni, joten tuntuu että näin viimeisessä kirjoituksessa jotain viisasta tai muuta sellaista pitäisi huudella kannustukseksi ja tiedon murusiksi muille. Tässä siis viimeiset huutelut:


  • "It gets better, it really does." sanotaan kolmannella kotimaisella ja olen täysin samaa mieltä sanonnasta.
  • Pelko on suurin este matkalla omaan elämään. Se keksii loputtomiin tekosyitä ja esteitä.
  • Muille transsukupuolisuutesi ei ole niin iso asia kuin kuvittelet.
  • Maailma ei vihaa sinua. Se että dysforia aiheuttaa itseinhoa saattaa saada kuvittelemaan muuta.
  • Transfobiaa on paljon vähemmän kuin pelkäät.
  • Tietämättömyys ei ole transfobiaa.
  • Kun kohtaat tietämättömyyttä, ole lempeä niin saat lempeyttä takaisin.
  • Olet arvokas omana itsenäsi. Et tarvitse oikeutusta olemassa oloosi muilta.
  • Vertaistuki vetää helposti pimeyteen, vaali itseäsi ja ota etäisyyttä tarvittaessa.
  • Sinun ei tarvitse yrittää opettaa muita.
  • Kukaan ei jaksa kuunnella loputtomasti muita opettavaa.
  • Et voi puhua transsukupuolisten puolesta, meistä jokainen on yksilö. 
  • Ole lempeä ja kärsivällinen itsellesi.
  • Ole kärsivällinen muiden suhteen.
  • "Mä olen ihan sama ihminen kuin ennen." on suurimpia valheita mitä olen koskaan sanonut.
  • Muutut oikeasti nopeammin kuin näkemäsi peilikuva jota vääristää että tunnet menneisyytesi.
  • Usko siihen miten muut näkevät sinut, tulet helpommin sukupuolitetuksi oikein kuin luuletkaan.
  • Päästä irti menneestä, uskalla elää, elämä kantaa kyllä. 


Kiitos

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Viikon kirjat

Facebookissa tuli vastaan kuvahaaste, jossa viikon ajan päivä kerrallaan pitäisi laittaa kuva kirjasta joka jollakin tavalla on koskettanut. En tuota haastetta toteuttanut siellä mutta lukemisen ystävänä ajatus alkoi mietityttämään. Tässä ovat minun seitsemän kirjaani.



1. Jennifer F. Boylan: She's not there.

Tähän kirjaan oli helppo samaistua. Kirjailijan saman tyylinen elämäntilanne, perhe, puoliso ja ikä resonoivat vahvasti. Kirja herätti toiveen etten ehkä menetäkään sukupuolenkorjausprosessissa kaikkea, ehkä siitä voi selvitä hyvään elämään. Tutkimusvaiheen aikana annoin kirjan luettavaksi puolisolleni. "Nyt mä ymmärrän mitä sä käyt läpi.  Mä en pysty samaistumaan tai ymmärtämään miltä susta tuntuu mutta mä ymmärrän nyt mistä on kyse." Päätimme katsoa miten meidän kävisi, pysyisimme varmaan aina toistemme elämän osana vaikka luultavasti eroaisimme. Kirja istutti kummankin mieleen ajatuksen, ehkä olisi olemassa pieni mahdollisuus että selviäisimme perheenä.

Kirja on itseäni kutkuttanut myös toisella tavalla. Se on herättänyt ajatuksen, josko kirjoittaisin omat muistelmani mutta toisaalta kuka niitä lukisi, enkä kuitenkaan ole kirjailija. Tuosta ajatuksesta kaiketi kuitenkin tämä blogi syntyi.


2. Julia Serano: Whipping Girl

Jokaisen transnaisen voisi kannattaa lukea tämä kirja. Kirja herätti näkemään kuinka joidenkin miesten silmin transnainen luopuu vapaaehtoisesti paikastaan sukupuolten nokkimisjärjestyksen huipulla, ja osoittaa ettei miehisyys ehkä olekaan jotain ylivertaista ja tavoittelemisen arvoista. Transnainen symboloi uhkaa miehisyydelle ja siksi transnainen pitää nujertaa. Vastaavasti transmiehiä on helppo ymmärtää, hehän vain kapuavat tikkaita ylemmäs miesten joukkoon, kukapa ei haluaisi olla mies. Kirja antaa selkärankaa, ylpeyttä omasta ainutlaatuisuudestaan ihmisenä ja se avaa näkemään miten media haluaa meitä käsitellä ja miksi. Jokainen ennen ja jälkeen kuva, jokainen kuva missä transnainen meikkaa jne. ne ovat vain osoittamassa miten transnainen ei ole nainen vaan esitys. Koska kyseessä on vain esitys ei henkilö oikeasti ole "luopunut" miehisyydestä. Miehisyys pelastettu, saa nauraa sedälle mekossa. Tämä kirja teki minusta lopullisesti feministin. Tämä kirja myös pelasti minut sotkeutumasta mediaan, antamasta haastatteluja ja parantamasta maailmaa. Kiitos Julia.


3. William Gibson: Neuromancer

Ostin juuri suommennetun hölmökantisen kirjan ja ihastuin sen sateiseen ja lohduttomaan maailmaan, joka sittemmin on tullut todeksi. Pyhä kolminaisuuteni oli valmis kun Ellen Ripley ja Sarah Connor  saivat seuraansa Monan, hahmon jota toistin muunnellen roolipeleissä (ja aiheutin hämmennystä pelatessani taas kerran naishahmoa). Sprawlin sateeseen palaan oikeastaan enää vain tervehtiäkseni Monaa. Cyperpunkin yksilön hävittävä maailma jossa saastan ja sateen seasta yritetään löytää pieniä onnenmuruja on edelleen minulle kaunis.


4. Frans Kafka: Oikeusjuttu

Surrealistinen maailma jonka tapahtumissa päähenkilö on sivullinen. Miten teini-ikäinen minä, joka oli sivussa omasta elämästään olisi voinut olla ihastumatta tähän kirjaan. Oikeusjuttu on ehkä kirjoista eniten vaikuttanut maailmankuvaani. Kirjasta opin että elämä tapahtuu meille teemme mitä tahansa ja sitten lopulta kuolemme. Löysin valtavasti lohtua kaiken turhuudesta ja elämän merkityksettömyydestä. Ja kun elämällä ei ollut tarkoitusta ja siihen mitä tapahtuu ei lopulta voinut vaikuttaa niin oli helppo päästää irti itsestään ja elää muiden tavoitteiden ja toiveiden mukaan. Tuota sitten jatkuikin yli 20 vuotta.


6. J.R.R. Tolkien: Taru Sormusten Herrasta

Olin tutustunut roolipeleihin rippileirin jälkeen. Sitä kautta kuulin jostakin Sormusten Herrasta joka pitäisi kuulemma lukea. Huokaus, ihan hirvittävä määrä sivuja ja ensin oli vielä joku Hobittikin ja sitten olisi vielä Silmarillion. No luetaan sitten. Huolimatta J.R.R.:n puuduttavista kömpelöistä runoista avautui minulle ihan uusi kirjallisuuden genre ja maailma. Olen geek pitkälti tämän teoksen ansiosta. (Ja Éowyn, wau mikä nainen, vahva ja itsenäinen. Hetkinen näenkö mä tässä nyt jonkin kaavan. Mona, Ellen, Sarah, mahtuisiko joukkoon neljäs jäsen?)


7. Raamattu

Toisin kuin moni kristitty, olen lukenut heidän arvojensa pohjana toimivan kirjan kiitos ylä-asteella saamani päähänpiston.  Lukemiseen meni aikaa ja lukukokemus oli tuskastuttavan pitkästyttävä. Maratonin lopputuloksena erosin kirkosta heti muuttaessani omilleni ja matkaan jäi vahva varautuneisuus niitä kristittyjä kohtaan, jotka eivät näytä seuraavan uskontonsa perusoppeja alkaen lähimmäisen rakkaudesta. Uuden Testamentin vasemmistolainen pasifisti oli mieleeni monine hyvine ajatuksineen mutta se ei riittänyt minusta tekemään kristittyä.