Aloitin blogin (ensi kertaa uudelleen) elokuussa 2015. Tuolloin tutkimusvaihe oli takana, diagnoosi saatu ja hoidot isolta osaa takana. Koin vahvasti olevani transsukupuolinen. Olin ollut aktivisti ja kiukkuinen maailmalle vuosia. Väittelin netissä (joka on aivan turhaa touhua), kirjoitin medialle kärkeviä sanakäänteitä kun tunsin että transsukupuolisia loukattiin (eli esimerkiksi kun terminologiaa ei hallittu täydellisesti). Pride-marssille osallistuin silti ensimmäistä kertaa. Marssia edeltävät tapahtumat "turvallisessa" tilassa muiden transsukupuolisten kanssa herättivät miettimään kuulunko oikeastaan siihen ryhmään. En osannut enää samaistua vihaan, jaksanut kiukuta terveydenhuollon ymmärtämättömyyttä ja toiveet cis-ihmisten tappamisesta työnsivät veneeni irti tuosta laiturista (transsukupuolisen kiukun purkaus, ymmärrän sen, mutta sanoista alkavat teot).
Kuusi vuotta ensimmäistä kirjoituksesta ja kymmenen prosessiin lähtemisestä olen tilanteessa jossa elämä tuntuu kirjalta joka on vienyt mennessään ja sitä huomaa toivovansa ettei kirja päättyisi ihan heti. Juonenkäänteitä tässä tarinassa alkaa olemaan vähän ja olen hyvilläni siitä. Toivoisin seuraavan kymmenen vuoden olevan oikein tapahtumaköyhiä, se olisi jotain uutta ja jännittävää elämässäni.
Muut jatkavat tästä, löytvät oman polkunsa ja sanoittavat askeliaan niin että seuraavat taas aikanaan löytävät ajatuksia tienviitoiksi. Minä sanon kiitos ja heippa.
”It gets better.”
Mustarastas
P.S. Suljin vapaan kommentoinnin. Täällä kesksutelu pysyi tähän saakka asiallisena, nyt kommentoimaan on saapunut henkilö joka ei halua dialogia vaan mölistä omiaan. Kirjoittakoon muualle, mua ei kiinnosta. En myöskään pidä nimittelystä vaikka se tehtäisiin mun puolestani, vastakkainasettelua on jo tarpeeksi, siinä ehkä syy miksi olen saanut tarpeekseni tansaktivisteista siinä missä mölisijöistäkin. Mun blogi mun säännöt, lopussakin.
 |
| Lepäilemässä 2015 priden jälkeen. |
